Titanic opettaa…

Huhtikuussa tulee kuluneeksi 103 vuotta loistoristeilijä Titanicin uppoamisesta. Titanicin turmaan liittyy niin monta erilaista sähläystä, alkaen uppoamattomuus-uskomuksesta, että onnettomuudesta on tullut omalla tavallaan kaikkien onnettomuustarinoiden äiti. Mikäli Murphyn laki tunnettiin 100 vuotta sitten, niin voitaisiin sanoa, että Titaniciin iski Murphyn laki: kaikki mikä voi mennä pieleen, meni myös pieleen.  

Lueskelin aikoinaan seurakuntien rakennemuutoksen ohjausryhmän loppuraporttia 2008-2011. Seurakunnilla on Suomessa takanaan niin pitkä historia, että niistä on tullut omassa lajissaan ”uppoamattomia”. Mutta uppoamisiakin on alkanut tapahtua, ja kiihtyvällä tahdilla. Seurakuntien merkittävin strateginen virhe on ollut sitoa niiden olemassaolon perusteet (lue verotusoikeus) kuntiin. Kuntien voimistuva ”syöksykierre” vie sitten seurakunnatkin mukanaan.

Kunnallisen itsehallintoperiaatteen mukaan myös seurakunnat sidottiin jo 1800-luvulla alueellisesti ja taloudellisesti pitäjiin. Kun paikkakunnalla oli riittävästi varallisuutta kirkon rakentamiseen ja papin ylläpitämiseen, syntyi uusia seurakuntia. Seurakuntien lukumäärä oli suurimmillaan Suomessa sotavuosina 1943-45.  

Loppuraportti suosittaa seurakuntien tulevaksi rakenteeksi kehittämäänsä ns. rovastikuntamallia. Rovastikuntamalli tarkoittaa hiukan yksinkertaistetusti ilmaistuna seurakuntien verotulojen, omaisuuden, henkilöstön ja hallinnon siirtämistä rovastikuntayksiköihin. Nykyisiin seurakuntayhtymiin tämä rakenne ei toisi mitään muutosta, mutta kaikkialle muualle sitten toisikin.  Tämä ”rovastikuntamalli” on muunneltuna esillä toukokuun kirkolliskokouksessa. Malliehdotuksen mukaan kaikki seurakunnat kuuluisivat yhtymiin, joita johtaisi ”yhtymärovasti”.

Seurakunnille on aika vaikeasti nieltävä pala koko niiden omaisuuden, verotulojen  ja virkojen siirtäminen jollekin suurelle yksikölle. Vaikka se toisikin helpotusta kireään talouteen.  Ja missä olisi sen jälkeen se paljon puhuttu seurakuntien ”itsehallinto”?

Aika huvittavaa minusta on se, että tuossa rovastikuntamallissakin olisi raportin mukaan seitsemän hallintotasoa. Hallinnon moniportaisuudesta kirkossa ei näköjään päästä edes suunnitelmatasolla eroon.

Raportti toteaa aika lakoonisesti, että minkäänlaiset uudet mallit eivät pelasta kaikkia seurakuntia. Köyhien ja velkaisten seurakuntien niputtaminen yhteen ei tee niistä vauraita.  Suomessa tulee aina olemaan seurakuntia, joitten toiminta on suurelta osin kirkkohallituksen avustustoiminnan varassa.  Kenellekään ei liene yllätys, että kirkkohallituksen avustusohjelman leijonanosa näyttää usein valuvan Oulun hiippakunnan seurakuntiin.

Monilla seurakunnilla on edessään kireät ajat.  Rahojen niukkuus sinällään ei ole huolestuttavaa. Se on tuttua ihan lähimenneisyydestäkin. Kirkko, pappi ja hautausmaa olivat jo satoja vuosia sitten seurakunnan ulkoiset tunnusmerkit, eikä paljon muuta tulevaisuudessakaan tarvita. 

 

Mitä se Titanic sitten opettaa ?

No, ainakin sen, että mitään ”uppoamatonta” ei ole. Ja sen, että jos asiat voivat mennä kymmenellä eri tavalla pieleen, joskus tulee sellainenkin tilanne, että ne menevät pieleen – kymmenellä eri tavalla ja yhtä aikaa.  Sellaista elämä on.

 

Se joka vielä on hengissä, älköön sanoko: ei koskaan!
Varma ei ole varmaa.
Mikä on, ei pysy.
Kun hallitsevat ovat puhuneet
tulevat hallitut puhumaan.
Kuka rohkenee sanoa: ei koskaan?”  (Bertol Brecht: Dialektiikan ylistys)

 

Lasse Vahtola

Liedon vt. kirkkoherra