Kävin äänestämässä ennakkoon erään Sokosmarketin kassojen takana. Seurakunnalla oli pieni tila, jossa monimutkaisen ja monia kirjekuoria ja allekirjoituksia sisältäneen toimituksen jälkeen homma tuli suoritettua. On se merkillistä, että jo vuosia sitten Suomea pidettiin tietotekniikan ykkösmaiden joukkoon kuuluvana, mutta kirkko hoitaa vaalit esihistoriallisella tavalla. Se historiallinen tapa – kirkonkokous – voisikin olla aika mielenkiintoinen nykyisin. Vaaleissa kutsuttiin seurakunnan väki kirkonkokoukseen kirkkoon. Kokouksessa valittiin seurakunnan luottamushenkilöt seuraavalle kaudelle. Voi olla, että silloinkin kirkkoon tuli vain se 15 % seurakuntalaisista?
Nykyisessä
seurakunnassani ehdokkaat olivat minullekin melko tuntemattomia. En
ihmettele ollenkaan niitä, jotka haluaisivat äänestää, mutta kun eivät
tunne ketään ehdokasta. Ja ehdokaslistatkin kertovat mitä
kertovat. Partioaate taisi olla seurakuntavaalien suurin voittaja. Ehkä
syynä se, että kenelläkään ei ole mitään partiota vastaan. Kun Helsingin
seudulla äänestystulos katsottiin konservatiivien häviöksi
liberaaleille, niin täälläpäin en tiedä, kumpia partiolaiset
ovat?
Kannatin jo neljä
vuotta sitten ja kannatan edelleen henkilöseurakuntaa – vaikka sellaisia
ei vielä olekaan olemassa. Jo toisen kerran kirkolliskokous torppasi
asiaa koskevan aloitteen. En ole koskaan ymmärtänyt,
miksi seurakunnan rajat on piirretty kartalle? Koko Suomen maassa ei jää
yhtään länttiä, jota ei joku seurakunta ”hallitsisi” omanaan. Mitä
tekemistä seurakunnalla on peltohehtaarien tai metsäpalstojen kanssa?
Seurakunta on olemassa ihmisiä ja vain ihmisiä
varten. Seurakunta muodostuu ihmisistä, ei maa-alueista. Maatilat ja
metsäpalstat eivät eroa kirkosta, eivätkä ole koskaan siihen
kuuluneetkaan. Siksi kannatan ihmisten seurakuntia, henkilöseurakuntia.
Kaarinassakin voisi olla jäseniä, jotka asuvat vaikkapa
Tampereella. Monet haluavat kuulua siihen seurakuntaan, johon joskus
ovat juurtuneet, ja josta ovat maailmalle lähteneet. Henkilöseurakunta
olisi side kotiseutuun ja pitäisi poismuuttaneetkin kiinni sen asioissa.
Papin, niin kuin muidenkin työntekijöiden, olisi
myös luontevaa kuulua siihen seurakuntaan, jota palvelevat.
Ihmiset äänestävät
jaloillaan. Sekin on karulla tavalla taas kerran tullut ilmi.
Seurakuntaelämä muokkaantuu kyllä toisenlaiseksi, kunhan riittävän moni
on ilmaissut tavalla tai toisella halunsa muuttaa sen nykyistä
rakennetta. Mutta kaikki eivät huomaa muutoksen merkkejä, ei vaikka ne
liimattaisiin teipillä asianomaisten otsaan. Valvokaa siis…
Lasse Vahtola
