Titanic opettaa…

Huhtikuussa tulee kuluneeksi 103 vuotta loistoristeilijä Titanicin uppoamisesta. Titanicin turmaan liittyy niin monta erilaista sähläystä, alkaen uppoamattomuus-uskomuksesta, että onnettomuudesta on tullut omalla tavallaan kaikkien onnettomuustarinoiden äiti. Mikäli Murphyn laki tunnettiin 100 vuotta sitten, niin voitaisiin sanoa, että Titaniciin iski Murphyn laki: kaikki mikä voi mennä pieleen, meni myös pieleen.  

Lueskelin aikoinaan seurakuntien rakennemuutoksen ohjausryhmän loppuraporttia 2008-2011. Seurakunnilla on Suomessa takanaan niin pitkä historia, että niistä on tullut omassa lajissaan ”uppoamattomia”. Mutta uppoamisiakin on alkanut tapahtua, ja kiihtyvällä tahdilla. Seurakuntien merkittävin strateginen virhe on ollut sitoa niiden olemassaolon perusteet (lue verotusoikeus) kuntiin. Kuntien voimistuva ”syöksykierre” vie sitten seurakunnatkin mukanaan.

Kunnallisen itsehallintoperiaatteen mukaan myös seurakunnat sidottiin jo 1800-luvulla alueellisesti ja taloudellisesti pitäjiin. Kun paikkakunnalla oli riittävästi varallisuutta kirkon rakentamiseen ja papin ylläpitämiseen, syntyi uusia seurakuntia. Seurakuntien lukumäärä oli suurimmillaan Suomessa sotavuosina 1943-45.  

Loppuraportti suosittaa seurakuntien tulevaksi rakenteeksi kehittämäänsä ns. rovastikuntamallia. Rovastikuntamalli tarkoittaa hiukan yksinkertaistetusti ilmaistuna seurakuntien verotulojen, omaisuuden, henkilöstön ja hallinnon siirtämistä rovastikuntayksiköihin. Nykyisiin seurakuntayhtymiin tämä rakenne ei toisi mitään muutosta, mutta kaikkialle muualle sitten toisikin.  Tämä ”rovastikuntamalli” on muunneltuna esillä toukokuun kirkolliskokouksessa. Malliehdotuksen mukaan kaikki seurakunnat kuuluisivat yhtymiin, joita johtaisi ”yhtymärovasti”.

Seurakunnille on aika vaikeasti nieltävä pala koko niiden omaisuuden, verotulojen  ja virkojen siirtäminen jollekin suurelle yksikölle. Vaikka se toisikin helpotusta kireään talouteen.  Ja missä olisi sen jälkeen se paljon puhuttu seurakuntien ”itsehallinto”?

Aika huvittavaa minusta on se, että tuossa rovastikuntamallissakin olisi raportin mukaan seitsemän hallintotasoa. Hallinnon moniportaisuudesta kirkossa ei näköjään päästä edes suunnitelmatasolla eroon.

Raportti toteaa aika lakoonisesti, että minkäänlaiset uudet mallit eivät pelasta kaikkia seurakuntia. Köyhien ja velkaisten seurakuntien niputtaminen yhteen ei tee niistä vauraita.  Suomessa tulee aina olemaan seurakuntia, joitten toiminta on suurelta osin kirkkohallituksen avustustoiminnan varassa.  Kenellekään ei liene yllätys, että kirkkohallituksen avustusohjelman leijonanosa näyttää usein valuvan Oulun hiippakunnan seurakuntiin.

Monilla seurakunnilla on edessään kireät ajat.  Rahojen niukkuus sinällään ei ole huolestuttavaa. Se on tuttua ihan lähimenneisyydestäkin. Kirkko, pappi ja hautausmaa olivat jo satoja vuosia sitten seurakunnan ulkoiset tunnusmerkit, eikä paljon muuta tulevaisuudessakaan tarvita. 

 

Mitä se Titanic sitten opettaa ?

No, ainakin sen, että mitään ”uppoamatonta” ei ole. Ja sen, että jos asiat voivat mennä kymmenellä eri tavalla pieleen, joskus tulee sellainenkin tilanne, että ne menevät pieleen – kymmenellä eri tavalla ja yhtä aikaa.  Sellaista elämä on.

 

Se joka vielä on hengissä, älköön sanoko: ei koskaan!
Varma ei ole varmaa.
Mikä on, ei pysy.
Kun hallitsevat ovat puhuneet
tulevat hallitut puhumaan.
Kuka rohkenee sanoa: ei koskaan?”  (Bertol Brecht: Dialektiikan ylistys)

 

Lasse Vahtola

Liedon vt. kirkkoherra

Papinvaalit tulossa…

Papinvaalit ovat kirkossa demokratian kummajainen. Ennen vanhaan kirkkoherraksi valittiin saarnanuotin ja kauniin lauluäänen perusteella. Vaalisijoille asetettiin kolme ansioituneinta (lue vanhinta). Muutkin hakijat saivat kamppailla mukana mutta rima oli asetettu tosi korkealle. Pirjo taitaa olla Kaarinan ainoa kirkkoherra, joka on sen riman ylittänyt vuonna 2000.

Olen itsekin ollut vaaleissa muutamat kerrat, ja aina hävinnyt.

Ensimmäinen vaalini oli jo vuonna 1976 Tampereella. Kalevan seurakunnan kappalaisen vaali. Olin toiminut muutaman vuoden saman seurakunnan nuorisopappina. Kaikki tuttavat sanoivat, että totta kai sinut valitaan, olet ylivoimainen. Niinpä moni ei edes vaivautunut äänestämään – ylivoimaista voittajaa. Valituksi tuli minua tuplasti vanhempi pappi, joka myöhemmin joutui hankaluuksiin seurakunnassa erikoisten edesottamuksiensa takia. Siihen valintaan eivät tainneet edes häntä äänestäneet olla tyytyväinen.

Olen huono voittaja vaaleissa siksi, että en ole koskaan oppinut ”myymään” itseäni. Nykyisin vaalissa ehdokkaana olevan tulisi osata tuotteistaa, brändätä itsensä. Joka käänteessä pitää vakuuttaa, että juuri minä olen se oikea, paras, kaunein. Pelkkä ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Niin kuin sekin, että pitäisi laatia strategia vaalin voittamiseksi, perustaa kotisivu ja hankkia verkostoja. Pitäisi olla aktiivisesti naamakirjassa, etsiä ja värvätä jostain vaalipäällikkö,  järjestää vaalitilaisuuksia, jakaa lappuja markettien edustalla räntäsateessa.

Antaa olla.

Luotan valitsijoiden hyvään harkintaan.

Ja häviän.

Mutta jokainen vaali sekä aukaisee että sulkee ovia. Vaalissa hävinneet näkevät helposti vain sulkemisen. Minulle jokainen häviö on avannut uusia mielenkiintoisia ovia. Voi olla, että Kalevan kappalaisena en olisi koskaan edes lähtenyt tutusta Tampereesta, kotikaupungistani. En olisi kokenut Aurajoen rantojen mannermaista tunnelmaa huhtikuisessa illassa, kun tuomiokirkon kello lyö vartin välein.

Minulle jokainen häviö vaalissa on ajan kanssa paljastunut voitoksi. Sillä häviössä piilee aina muutoksen siemen. Kerran jouduin lähtemään virasta, joka lakkautettiin. En ehtinyt olla päivääkään työttömänä, koska uusi työ ilmaantui niin kuin tarjottimella tuotuna – ja kaikella kunnioituksella kirkolliselle hallintokoneistolle – paljon mielenkiintoisempana kuin se, josta olin joutunut luopumaan. Ehkä silti edelleen hoitaisin sitä, ellei viran lakkautus olisi pakottanut siitä lähtemään.  

Maaliskuun aikana Kaarinassa on kuluvan vuoden toistaiseksi mielenkiintoisin kirkollinen vaali. Siinä vain yksi valitaan. Mutta häviävätkö neljä muuta? Mielestäni eivät. Jokaisella valitsematta jääneellä taitaa olla jo nykyisessä tehtävässään ihan yllin kyllin haasteita, työtä ja mahdollisuuksia käyttää lahjojaan kirkkomme parhaaksi. Ja voihan siinä käydä niin kuin Bertol Brecht runoilee: ”tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat, ja ei koskaan on vielä tänään”.

Lasse Vahtola

vt. kirkkoherra (Liedossa)

Syntymäpäivä jota ei koskaan vietetty

Kaksi vuotta sitten äitini vietti 95-vuotispäiviään. Niissä hänen lotta-aikansa oli näyttävästi esillä. Olin koonnut kannettavaan tietokoneeseen diaesityksen äidin pikkuruisista mustavalkoisista kuvista vuosina 1941-43 Karhumäestä. Kuvien välityksellä aukeni äidistä minullekin ihan erilainen maailma. Niissä äiti oli nuori ja mikäli kuviin on uskomista, kaunis. Kuvista välittyivät Karhumäen lottien arkiset askareet, mutta myös vapaa-ajan vietto. Kaikkea sävytti iloisuus ja hymyt. Äidin nuoruusvuosista tuo vaihe vei kaksi vuotta. Viimeisen elinvuotensa aikana äiti palasi silloin tällöin noihin vuosiin ja vielä kuukausi ennen kuolemaansa kutsui niitä elämänsä parhaaksi ajaksi.

Vuosi sitten valmistauduimme epävarmoissa oloissa äidin 96-vuotispäivien viettoon. Sairaalassa. Ei olisi tarvinnut. Äiti kuoli Nuutinpäivänä Tampereen Kaupin sairaalassa, kaksi viikkoa ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä.  

Meillä taitaa jokaisella olla tiedossa merkkipäivä, jota ei koskaan vietetty. Muistan muutaman vuoden takaa hyvän ystäväni pitkään valmistellun 60-vuotispäivän. Sain hyvissä ajoin painetun ja kuvalla varustetun kutsun suuriin syntymäpäiväjuhliin. Juhlaan oli kutsuttu satoja ihmisiä. Olin luvannut itsekin ohjelmaa juhliin. Mutta aika pian kutsun jälkeen luin lehdestä uutisen, jossa kerrottiin syntymäpäiväsankarin kuolemasta. Syntymäpäivävalmistelut vaihtuivat hautajaisvalmisteluiksi. 

Psalminkirjoittaja rukoilee, että oppisi laskemaan päivänsä oikein. Jeesus opetti, ettei ihminen voi pidentää ikäänsä kyynäränkään vertaa. Meille tuo oppi menee joskus niin huonosti perille. Isoisäni kerrotaan sanoneen 75-vuotispäivillään vieraille, että ”tervetuloa sitten taas viiden vuoden kuluttua, jos olette hengissä”.  Eipä olisi pitänyt.  Moni kutsun saaneista kyllä oli, mutta hän itse ei.  

Elämämme ankarin reunaehto on aika. Toisille paljon, toisille vähän. Kaikille kuitenkin riittävästi. Äitini laskettiin Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla hautaan, johon isäni on haudattu lähes päivälleen 40 vuotta aikaisemmin. Ajan jakamisessa elämä ei tunnu reilulta, mutta siinäkin piilee joku oma logiikkansa. Jossain aikaa mitataan erilaisella mitalla.

Siihen luottaen.

Ja päivien oikein laskemista opetellessa.

 

Lasse Vahtola

Pätkätyöläinen eläkepappi