Papinvaalit tulossa…

Papinvaalit ovat kirkossa demokratian kummajainen. Ennen vanhaan kirkkoherraksi valittiin saarnanuotin ja kauniin lauluäänen perusteella. Vaalisijoille asetettiin kolme ansioituneinta (lue vanhinta). Muutkin hakijat saivat kamppailla mukana mutta rima oli asetettu tosi korkealle. Pirjo taitaa olla Kaarinan ainoa kirkkoherra, joka on sen riman ylittänyt vuonna 2000.

Olen itsekin ollut vaaleissa muutamat kerrat, ja aina hävinnyt.

Ensimmäinen vaalini oli jo vuonna 1976 Tampereella. Kalevan seurakunnan kappalaisen vaali. Olin toiminut muutaman vuoden saman seurakunnan nuorisopappina. Kaikki tuttavat sanoivat, että totta kai sinut valitaan, olet ylivoimainen. Niinpä moni ei edes vaivautunut äänestämään – ylivoimaista voittajaa. Valituksi tuli minua tuplasti vanhempi pappi, joka myöhemmin joutui hankaluuksiin seurakunnassa erikoisten edesottamuksiensa takia. Siihen valintaan eivät tainneet edes häntä äänestäneet olla tyytyväinen.

Olen huono voittaja vaaleissa siksi, että en ole koskaan oppinut ”myymään” itseäni. Nykyisin vaalissa ehdokkaana olevan tulisi osata tuotteistaa, brändätä itsensä. Joka käänteessä pitää vakuuttaa, että juuri minä olen se oikea, paras, kaunein. Pelkkä ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Niin kuin sekin, että pitäisi laatia strategia vaalin voittamiseksi, perustaa kotisivu ja hankkia verkostoja. Pitäisi olla aktiivisesti naamakirjassa, etsiä ja värvätä jostain vaalipäällikkö,  järjestää vaalitilaisuuksia, jakaa lappuja markettien edustalla räntäsateessa.

Antaa olla.

Luotan valitsijoiden hyvään harkintaan.

Ja häviän.

Mutta jokainen vaali sekä aukaisee että sulkee ovia. Vaalissa hävinneet näkevät helposti vain sulkemisen. Minulle jokainen häviö on avannut uusia mielenkiintoisia ovia. Voi olla, että Kalevan kappalaisena en olisi koskaan edes lähtenyt tutusta Tampereesta, kotikaupungistani. En olisi kokenut Aurajoen rantojen mannermaista tunnelmaa huhtikuisessa illassa, kun tuomiokirkon kello lyö vartin välein.

Minulle jokainen häviö vaalissa on ajan kanssa paljastunut voitoksi. Sillä häviössä piilee aina muutoksen siemen. Kerran jouduin lähtemään virasta, joka lakkautettiin. En ehtinyt olla päivääkään työttömänä, koska uusi työ ilmaantui niin kuin tarjottimella tuotuna – ja kaikella kunnioituksella kirkolliselle hallintokoneistolle – paljon mielenkiintoisempana kuin se, josta olin joutunut luopumaan. Ehkä silti edelleen hoitaisin sitä, ellei viran lakkautus olisi pakottanut siitä lähtemään.  

Maaliskuun aikana Kaarinassa on kuluvan vuoden toistaiseksi mielenkiintoisin kirkollinen vaali. Siinä vain yksi valitaan. Mutta häviävätkö neljä muuta? Mielestäni eivät. Jokaisella valitsematta jääneellä taitaa olla jo nykyisessä tehtävässään ihan yllin kyllin haasteita, työtä ja mahdollisuuksia käyttää lahjojaan kirkkomme parhaaksi. Ja voihan siinä käydä niin kuin Bertol Brecht runoilee: ”tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat, ja ei koskaan on vielä tänään”.

Lasse Vahtola

vt. kirkkoherra (Liedossa)